Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Jussi Seppäsen kolumni: Urheilu-opportunisti tunnustaa

Kokkola-lehti+
Ke 28.11.2018 klo 13:15

Minä rakastan voittamista. Vastaavasti häviö ei tunnu oikein miltään. En siis koe urheilun suhteen suuria tunteita laidasta laitaan. Fyysillis-pallosilmällisistä syistä johtuen olen tottunut henkilökohtaisiin häviöihin. Naurahdan niiden äärellä kerran ja unohdan koko jutun. Voittamista en ole vielä päässyt harjoittelemaan tottumiseen saakka. Siksi se tuntuu ihanalta.

Mitaleja on tullut henkilökohtaisilla ansioillani harvakseltaan. Vuoden 1982 Torkinmäen ala-asteen 1B luokan hiihtokisan pronssimitalin jälkeen olen elänyt urheilullisesti suvantovaihetta. Ajan trendejä seuraten olenkin ulkoistanut menestyksen ja erityisesti voittamisen lukuisille alihankkijoilleni. He suorittavat, minä tunnen.

Urheiluseurojen ja itse asiassa koko suomalaisen urheilun voima on intohimoinen talkootyö ja kannattajien vuosikausia jatkuva tuki. Sitä minulla ei ole antaa. Kuulun siihen mölisevään kansanjoukkoon, joka voiton hetkellä on joukkueen ikuinen fani, mutta jota ei perussuoritushetkillä näy mailla halmeilla.

Kokkolan Tiikerit voitti lentopallon Suomen mestaruuden 2013. Finaalin ratkettua itkin kentällä onnesta ja halailin pelaajia kuin vuosia hukassa olleita lapsuuden kavereitani. Kyseessä oli viides koskaan näkemäni lentopallo-ottelu, kolmas Tiikereiden pelaama, jos 80-luvulla näkemäni Ykkössarjan jännäri lasketaan mukaan.

Tämä kausi kuului tietysti jalkapallolle.

Yhteinen vaellukseni KPV:n kanssa kesti noin kahdeksasosan kaudesta. Kolme peliä vieraissa ja puoli Kokkolassa. Tämän valtavan korpitaipaleen lopuksi KPV ja sen kautta fanijoukko ja sen kautta minä pääsin nousemaan mestaruussarjaan.

KPV:lle nousun ratkaisseen vierasmaalin syntyessä olin katsomossa ja onnellinen. Huusin niin kauan, että aivosynapsit käänsivät hapenpuutteessa pelipaidat vihreistä punaisiksi. Iloni myös kuulosti aidolta. Asiasta on olemassa videotallenne. Karjuva ääneni muistuttaa ihmistä, jolta nytkytellään leppoisasti viisaudenhammasta irti ilman puudutusta.

Etsin iloa. Nappaan siitä kiinni, kun se sattuu kohdalle. Pullamössö mikä pullamössö.

Kuitenkin. Jostakin syystä minä kuitenkin kannatan nimenomaan kokkolalaisia seuroja. Jos kerran ainoana mittarina on ilo, eikö olisi järkevää valita suosikikseen vaikkapa vuosittain menestyvät HJK, Sotkamon Jymy tai salolainen LP Viesti? Mitä logiikkaa on kannattaa seuroja, joista yhteensä saa riemua keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa?

Tähän kysymykseen on hankala vastata. Kotiseutusympatia istuu ihmisessä pitkään. Nykymaailmasssa, jossa joukkueiden omistajat, pelaajat, värit, stadionit ja ääritapauksissa jopa kotikaupungit vaihtuvat nopeaan tahtiin, ainoa muuttumaton asia ovat joukkueen kannattajat. He ovat yhteisöllisyyden kivijalka.

Ja joskus kaltaiseni passiivikin voi yllättää.

Tunnustin kokkolalaisvärejä viimeksi viikko sitten. Osallistuin pokeriturnaukseen Turussa. Samassa pöydässä istui TPS:n sponsoroimana joukkueen järkälemäinen puolustaja Jonne Virtanen. Diiliin kuului, että hänet pudottamalla saisi erityispalkinnoksi nimikirjoituksella varustetun TPS:n jääkiekkojoukkueen pelipaidan. Ennen ensimmäistä jakoa rykäisin rohkeasti kurkkuani ja kysyin:

”Onko mahdollista saada vaihtoehtoisesti Kokkolan Hermeksen paitaa?”

Jussi Seppänen

#
Fingerpori