torstai 26.11.2020 | 06:09
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Laila Lampinen-Hietikon kolumni: Toista ennen - toisin nyt

To 12.11.2020 klo 15:20

Föhntuuli liekuttaa lämpöisenä hiuksia. Maa ei ole marto, vaan puskee vihreää. Vain pimeän koura on entisensä. Armoton uuvuttaja ja mielen madaltaja.

Toista oli ennen.

Kun olin lapsi, siskon syntypäivänä marraskuussa kaivettiin onkaloita joenpenkan lumikinoksiin ja apulantasäkeillä laskettiin navettamäkeä. Pimeän peitossa oli hangen sinistä, tähtien reikiä ja mieli levollinen.

Toisin on nyt.

Ensilunta tuli lokakuulla väriksi asti. Ja pysyi sen aikaa, että ennätti videoida koiranpennun ihmetyksen. Sitten tuli kaatosade ja lumi oli muisto vain. Pimeä söi valoa kuin leipää. Keinovalot kuvioivat sen levottomaksi. Alakulo asettui mieleen.

Toista oli ennen.

Kun olin lapsi, syksyinen kotimetsä oli täynnä leikkiä ja marja-aarteita. Lumen lisääntyessä ulkoleikit pienenivät kotipihaan ja pimeän tullen siirtyivät sisälle. Ulkona pimeää poistamaan riitti kaksi valoa, yksi navetan, yksi tuvan päädyssä.

Toisin on nyt.

Neljä vuoden aikaamme on muuttunut kahdeksi. On pitkä, pimeä, lämmin syksy ja on pitkä, valoisa, viileä kevät.

Vain vuorokauden rytmi on entisensä. Paitsi että sitäkin me rukkaamme yhtä tuntia siirtelemällä ja sillä tavoin itsemme aikatauluihin uuvuttamalla. Aurinkoon emme toistaiseksi ole kyenneet kajoamaan.

Toista oli ennen.

Kun olin lapsi, apulantasäkkien sisältöä käytettiin surutta kiitollisina siitä, että enää ei olla vain luonnon armoilla. Kehitys alkoi kehittyä, ihminen irtaantua maalaisjärjestään. Pitkään kaikki oli hyvin. Mikä ei ollut, vaiennettiin hyväksi. Mutta vaivihkaa valon rajat hämärtyivät.

Toisin on nyt.

Ilmastoahdistus pakahduttaa, syyllisyys nujertaa, välinpitämättömyys surettaa. Mutta elettävä on, vaikka yksinäisyys raivaa sijaa kasvomaskien taakse. On uskottava elämään, vaikka pimeä on pelkkää synkkää ja valo keinotekoista.

Toista oli ennen.

Kun olin vielä pieni, oli äiti käden mitan päässä, isä osaamassa kaiken, siskot lähellä leikeissään, kissat kehräämässä sylissä. Yksinäisyyttä ei ollut. Aurinko kultasi päivät, kuu kumotti yöt.

Toista oli ennen, toisin on nyt.

Radiosta kuuntelemme Apulannan biisiä Valo pimeyksien reunoilla.

Mitä ihmiskunta on oikein mennyt tekemään?

Kirjoittaja on

kokkolalainen sanataiteilija.

”Ilmastoahdistus pakahduttaa, syyllisyys nujertaa, välinpitämättömyys surettaa.

#